Kulissien takana

YHTEISHENKI TIIVISTYY KALENTERIKUVIIN


Eläinlääkiksen naiskauneus jalostettiin kalenterin muotoon ensimmäisen kerran vuonna 2014. Voidaan siis jo puhua perinteestä, jonka jatkamisvuorossa on tällä kertaa cursus 73
Kurssiamme on moneen otteeseen kehuttu hyvästä yhteishengestä ja aktiivisuudesta. Kenties tämän johdosta kalenterin teemaksi valikoitui yhdessä tekeminen. Halusimme esitellä kuvissa naiskauneuden lisäksi erilaisia tapoja aktivoida lemmikkejä sekä välittää iloa, jota hyvinvoivan eläimen seuraaminen tuottaa - lajista riippumatta.

Kalenteri toteutetaan kuvausta ja taittoa myöten oman vuosikurssimme voimin. Myös suurin osa sen nelijalkaisista tähdistä nauttii tulevan eläinlääkärin huolenpidosta päivittäin. Tutustu projektiin osallistuneisiin eläimiin ja lue, millaisia seikkailuja lopullisen kuvan taakse kätkeytyy. Uusi tarina julkaistaan viikoittain.

TUKI ELÄINTEN HYVINVOINNILLE JA AKTIVOINNILLE


Tunnetko toimijan, joka pyrkii mahdollistamaan eläimille luontaisten käyttäytymismallien toteuttamisen? Tai harrastusporukan, jonka missio on tarjota aktiviteetteja eläimelle omistajineen? Edustatko itse hyvinvointia edistävää tahoa?

Ehdota lahjoituskohdetta

Vinkkaa meille lahjoituskohdetta tai hae tukea toiminnalle. Kalenteritiimi valitsee hakemusten joukosta eri aloijen toimijoita, joille myyntitulot lahjoitetaan. Olipa suunnitelmissa sitten jaloittelutarha hiehoille, kanien agilitykurssi, raapimispuiden rakennuspaja tai jokin aivan muu, täytä hakemuslomake 1.1.2019 mennessä. Lahjoituskohteet valitaan heti vuoden 2019 alussa.

TARINAT KUVIEN TAKANA


Eläimet eivät ole valokuvamalleina helpoimmasta päästä, niillä kun usein on suunnasta ja asennosta omat mielipiteensä. Kuvaussessioissa riitti vilskettä ja yllättäviä käänteitä, joista saat pian lukea lisää.
Julkaisemme joka viikko loppuvuoden ajan tarinoita, jotka tarjoavat kurkistuksen kuvauspäivien tapahtumiin. Samalla pääset tutustumaan tarkemmin monenkirjavaan tähtikaartiimme.

HEINÄKUU


Heinäkuun kalenterikuvassa välittyy leppoisa kesäinen tunnelma yhdistettynä vauhdikkaisiin ja suloisiin kaneihin. Alusta alkaen urheilullista yhdessä tekemisen teemaa ajatellen oli selvää, että estekanit saisivat yhden kuukauden valloittaa.

Eläinlääkikselle tyypillisesti vuosikurssiltamme löytyy melkein jokaiselta opiskelijalta oma lemmikki tai pari, tai sitten kunnon lauma. Tasaiseen tahtiin vuoden ympäri täyttyy vuosikurssin keskusteluryhmä mitä suloisimmista koiranpentukuvista, kun iloitaan kurssikavereiden uusista perheenjäsenistä. Onpahan myös paljon kissoja sekä hevosia, lypsylehmiä, kanoja (kaksi edellistä lajia ei tosin matkannut mukana Helsinkiin), jyrsijöitä, kaloja, matelijoita ja hyönteisiä. Kaneja kuitenkin on vain yhdellä, heinäkuun toisella mallilla Reetalla!

Vähän epäröiden laitoin kysymystä Facebookin Kanit -ryhmään, liikenisikö keneltäkään paria estekania lainaan kalenterikuvauksiin. Yllätykseksemme avuksi riensi saman tien Karoliina, joka ihanasti lupasi kaninsa malleiksi sekä kotipihansa kuvauspaikaksi.

Muuan kaunis kesäaamu sitten suunnattiin Vantaan Piispankylään. Aivan yhtäkkiä ison tien kaupunkimaisemista ja -hälinöistä päädyttiin idylliseen maaseutumaiseen syleilyyn – ja Karoliinan kotipihalle. Ensiksi meidät vastaanotti ilolla ja uteliaisuudella berninpaimenkoira Lilja ja sitten Karoliinan esitellessä paikkoja myös ja kanit ja lemmikkikanat ulkoaitauksissaan!

Karoliinalla on viisi alle kolmekiloista estekaniristeytystä, joiden kanssa hän harrastaa ja kilpailee kanien estekilpailuissa. Kokeneita kaneja aina Suomen paras hyppykani -titteleistä lähtien, mutta myös todella kilttejä ja helppoja käsitellä - siispä oikein aarteita kuvauksiimme. Malleiksi valitsimme kolme vaaleahkoa kania: vaaleanruskean kanin Peto, tummempitäpläisen Seran ja Seran emon, vaaleampitäpläisen Omegan.

Halusimme yhden kanin ylittävän estettä ja luonnollisesti tällöin voisi ajatella toisen meistä malleista hyppyyttävän kania. Kani on kuitenkin sen verran pieni loikkija, ettei vierellä seisovaa ihmistä kuvaan mahduttaessa näkyisi varsinaisesta päätähdestä kanista paljoakaan. Siispä toteutimme vähän erikoisen asetelman: Reeta istuu esteen vieressä kani sylissään, minä makaan vierellä toista kania silittäen ja Karoliina on hyppääjäkanin hihnan päässä, poissa kuvasta.

Hieman kaikkia jännitti, mitä tästä tulee kanien kanssa ja näyttääkö asetelma järkevältä. Mutta mitä vielä! Alussa hyppääjän virkaa suorittava Sera loikkii itsenäisesti hienolle pupuesteelle ja vaivattomasti hyppää sen ylitse, minun ja Reetan vain ihaillen menoa ja Millan nappaamia upeita kuvia.

Ei tämä kuitenkaan suinkaan tässä ollut, vaan innostuttiin kokeilemaan vielä eri asetelmaa. Myös kanit kaipasivat vaihtelua. Estekisoissa kanit hyppäävät useamman esteen sarjaa, joten jatkuvan saman esteen ylittämisen sijaan Seraa välillä kiinnosti enemmän pusikoissa seikkailu tai meidän sylikanit kyllästyivät paikalla poseeraamiseen. Lopuksi teimme vielä vaihdon eli Peto pääsi näyttämään loikkimiskykyjään, Sera pääsi ruohoa (tai enemmänkin hihnaansa) pureksimaan ja Omega Reetan syliin. Tämä näyttää harmonisemmalta kuvassa kanien värien puolesta, ja upeasti Petokin loikki.

Alle tunnissa saimme kasoittain edustavia kuvia ja toki myös niitä, missä milloin kukakin katsoo milloin minnekin väärään suuntaan. Tyytyväisenä päästimme pupuset takaisin aitaukseensa lepäilemään ja omiaan puuhailemaan. Kaikki kalenterikuvaukset eivät ole olleet helppoja, mutta tällä kertaa saatiin yllättävän vaivattomasti homma pakettiin!

Kiitoksia tästä hurjan paljon Karoliinalle ja hänen taitaville kaneilleen sekä kiitokset myös kuvausavustajalle Teealle!

Emilia Mustajärvi




TOUKOKUU


Keväisestä toukokuusta tulee mieleen upeasti kukkivat omenapuut, jotka haluttiin kuukauden kuvaan tuomaan tunnelmaa. Samaan aikaan kevättä alkaa olla myös riittävän lämmintä sille, että toisena kissamallina toiminut vilukissa Pihka alkaa viihtyä ihmettelemässä ulkomaailmaa muutenkin kuin ikkunan takaa. Niinpä kissojen ulkoilua kuvattiin juuri toukokuussa. Kuvassa poseeraavat ragdoll-kissat Pihka ja Peikko ovat kokeneita valjastelijoita. Toisin kuin äitinsä Pihka, Peikko on karaistunut ympäri vuoden ulkoilija.

Kuvaukset päätettiin toteuttaa itäisessä Helsingissä lähellä kissojen kotia suojaisassa pihassa. Noin puolentoista viikon ajan oli tarkkailtava, milloin juuri kyseisen pihan omenapuut kukoistaisivat kauneimmin. Oksien nuppujen auettua kukiksi oli vihdoin kuvauspäivän aika. Kuvausryhmä kokoontui yhteen valmistautumaan ja kissatkin saivat osansa laittautumisesta viimeistelevän pintaharjauksen muodossa.

Kuvauspaikalla päästimme ensimmäiseksi kissat tutkimaan uutta ympäristöä. Pihka ja Peikko vaeltelivat ympäri pihaa ristiin rastiin laittaen taluttajat pujottelemaan risteävien talutushihnojen yli ja ali. Erityisen kiinnostavia kissojen mielestä olivat puiden juurella kasvavat saniaispusikot. Ympäristön käytyä tutummaksi päästiin myös poseeraamaan. Päivä oli onneksi lämmin, joten Pihkan lisäksi turkittomatkin mallit tarkenivat hyvin ilman vilunväristyksiä.

Alkuun kokeiltiin erilaisten kuvakulmien toimivuutta. Kissat eivät kuitenkaan tapansa mukaan meinanneet malttaa pysyä aloillaan kuvattavina, vaan olisivat halunneet edelleen kulkea ympäriinsä. Lopulta hyvä kuvakulma löytyi, kun Peikko pääsi kiipeilemään omenapuuhun. Tässä kohtaa naapurin lapset alkoivat hyppiä trampoliinilla, mistä aiheutuneet äänet hieman jännittivät Pihkaa. Se viihtyi paremmin tutussa sylissä poseeraamassa. Nopealiikkeisten ja tarkka-aististen kissojen huomio piti kiinnittää kameran suuntaan. Kuvaajamme Millan lisäksi tärkeässä roolissa toimikin Teea, joka kameran takana osasi vetää kissojen mielenkiinnon oikeaan suuntaan.

Iltapäivän aikana Milla sai taltioitua useampia hyviä otoksia, joista välittyy keväinen tunnelma ja kissojen luontainen mielenkiinto ympäristöään ja kaikenlaista liikkuvaa kohtaan. Saatuamme potentiaaliset kalenterikuvat otettua Pihka ja Peikko pääsivätkin vielä hetkeksi nauttimaan ulkona seikkailemisesta turvallisesti valjaissa.

Saara Rajasalmi ja Ella Vuojolahti




MARRASKUU


Oli sateinen lauantaiaamu, kello aivan liian aikaisin minulle nolla nolla, ja muuan hyvän ystäväni, vuosikurssilaiseni ja tulevan kollegani, Fannin asuttaman taloyhtiön kellarisali kutsui kolinoillaan ja loisteputkivaloillaan. Punttiseurani oli vähintäänkin yhtä söpöä, mutta ehkä muutaman kerran notkeampaa kuin tyypilliset salikaverini. Minua sparraamassa oli nimittäin toisen hyvän ystäväni, vuosikurssilaiseni ja tulevan kollegani, Helenan, rotat Sinister ja Dexter. Punttikavereiden kesken Sintti ja Dexu.

Sintti ja Dexu ovat noin vuoden ikäiset rottasiskokset, sellaista hauskaa kikkurakarvaista laatua. Vähän niin kuin minäkin! Siis kikkurakarvainen, ei vuoden ikäinen. Enkä edes ole kovin kikkurakarvainen, vaan tukkani on sellainen aika tavallinen suomalainen laine. Mutta ei kuitenkaan Patrik. Nojoo! Hupsuja, uteliaita tyyppejä molemmat jyrsijät. Ja kutittavia! Kuvitelkaapa pienet rotankynnet kertaa noin nelkyt vipeltämässä paljaalla iholla. Siinä oli mallilla hymy herkässä! Hymy oli herkässä myös kaikella kuvausväellä, kun eräällä kuvassa esiintyvällä sankarilla urheilujuoma niin sanotusti läikkyi. En nyt tässä erittele sen kummemmin, että kenellä näistä viiksekkäistä neitokaisista…

Idea kuvaan syntyi syksyllä 2017 kesken jonkin kohtalaisen luovan luennon. Pikaviestinsovellus lauloi, kun ensimmäiset luonnokset kuvasta muotoutuivat. Tässä piirroksessa liike tosin taisi olla tempaus, malli olympiatason painonnostaja ja rotta ainakin kaksi kertaa mallin kokoinen. Tällä kertaa emme kuitenkaan käväisseet siinä isommassa Isossa Omenassa hakemassa tällaista kotimaista kesyrottaa kookkaampaa Mestari Tikkua eläinmalliksi kuvaan, vaan Helenan lemmikit riittivät paremmin kuin hyvin.

Tempauksetkin jätettiin kuvasta pois, vaikka ehkä tuollaisen kesyrotan massan kuvamme ihmismalli jaksaisi jopa temmata. Hyvänä päivänä juuri ja juuri kahden siimahännän verran. Noh, vaikka kaksijalkaisen eli minun fysiikasta ei välttämättä niin uskoisi, punttisaleilu on kovasti mieleen. Kasasta rautaa riittää vähintään painonsa verran hauskaa ja heh, vastapainoa, muun maailman mutkiin. Siksipä juuri oli pakko päästä tähän valoltaan ja ympäristöltään kovin epäedustavaan kuvauspaikkaan feikkikyykkyjä kuvailemaan. Ja edustaa vähän meitä oman elämänsä salirottia.

Teea Saaristo




HUHTIKUU


Huhtikuun kuvan aktiviteettia ei tarvinnut paljoa miettiä, kun tiedettiin tiimiin kuuluvan Jessican harrastavan vikellystä – lajia, jossa yhdistyvät urheilijan fyysinen suorituskyky, esteettisyys ja yhteistyö hevosen kanssa. Toki kaukana toisistaan sijaitsevat kohteet, eläin ja sitä liinan päästä ohjaava juoksuttaja, nostivat vaikeustasoa kuvakulman ja rajauksen valinnassa, mutta idea oli liian hyvä hylättäväksi. Niinpä kevätauringon sulatettua lumet pakkasimme autot ja otimme suunnan kohti Lahtea.

Talli sijaitsi henkeäsalpaavan kauniilla paikalla järven rannalla. Onneksi kesälaitumen pohja oli kuivunut siihen malliin, että pääsimme kuvaamaan aivan veden äärelle. Me kaksijalkaiset mallit laittauduimme etukäteen, jotta saatoimme yhteistuumin keskittyä kuvan päätähden puunaamiseen.

Vaate- ja varustekasseja kantava joukkomme kohtasi tarhan aidalla uteliaan vastaanottokomitean. Neljä korvaparia, talven jäljiltä vielä varsin karvaisia, osoitti tarkkaavaisesti eteenpäin ja saman verran turpia kurkotteli haistelemaan tulijoita. Harjauspuomille pääsi 16-vuotias Kiwatcha-tamma, tutummin Kiwa, jolla Jessican pari päivää aiemmin tekemän sukimisurakan seurauksena oli jäljellä enää muutamia talviturkin haivenia.

Kiwa on rauhallinen ja luotettava harrastekaveri, joka hoitaa hommat kunnialla niin kentällä kuin maastossakin. Nuorempana tamma on ollut hieman menevämpää sorttia, mutta ihmekös tuo, kun rinnassa hakkaa oikea estehevosen sydän. Vikellystä Kiwa kokeili ensimmäisen kerran muutama vuosi sitten ja se tuntui ottavan homman hyvin lungisti. Aktiivisessa vikellyskäytössä se ei kuitenkaan ole koskaan ollut, mutta jotain on silloin tällöin treenailtu. Tamma on tehnyt aikaisemmin myös terapiahevosen töitä. Luonteeltaan se on rehti ja hoitaa työt korkealla moraalilla. Kiwalla on kuitenkin myös vahva oma tahto ja pilkettä löytyy sopivasti silmäkulmasta.

Perusteellisen kiillotuksen ja letityksen jälkeen minä ja Sini saimme ensimmäistä kertaa perehdytyksen vikellysvarusteiden pukemiseen. Vaikka molemmat harrastamme ratsastusta, poikkesi tämänkertainen valjastus melkoisesti satuloinnista.

Sillä aikaa kun riisuuduimme kuvausasuihin ja nypimme loput karvat huulipunasta (ei suositella käytettäväksi karvanlähdön aikaan hevosta harjatessa), Jessica verrytteli Kiwan kanssa kentällä ja antoi sen purkaa suurimmat kevätriemut ennen kuin aloitimme varsinaisen kuvaussession.

Aluksi vieras ihminen juoksutusliinan päässä vähän jännitti Kiwatchaa, mutta jo muutaman kierroksen jälkeen se alkoi esiintyä rennosti. Yhteistyömme sujui oikein mutkattomasti: hevonen käveli sopivassa tempossa ja minä keskityin hymyilemään nätisti muistuttaen välillä, mihin suuntaan piti liikkua. Jessica ja Sini taituroivat selässä toinen toistaan hienompia asetelmia Millan taltioitaviksi. Kaiken kaikkiaan ennakkoon vaikeaksi povattu kuvaus sujui ilman kummempia vastoinkäymisiä. Hevonen ansaitsee täydet pisteet. Se suoriutui hommasta hienosti, vaikka sillä onkin vikelletty vain satunnaisesti.

Kun Kiwa oli omenatarjoilun jälkeen päässyt takaisin tarhakavereiden joukkoon, alkoi ihmisosastollakin olla nälkä. Kotimatkalla tutustuimme Lahden Bus Burger -ravintolaan, joka niin ikään nappasi täydet pisteet palvelusta ja ruuasta. Sitä voimme suositella kaikille. Toimii myös huulipunan kanssa.

Paju Tuuri

Jessica Tammisto (Kiwatchan esittely)




TAMMIKUU


Olisi ollut helppoa keksiä kivoja siistejä sisäkuvia kaikkien talvikuukausien ajaksi, mutta sitten kaikki talvinen riemu olisi jäänyt välistä! Niinpä Vetladies-porukka kiltisti lähti ulos pakkaseen kuvaamaan myös tammikuussa, talvesta ja kylmästä viis.

Talven kuvaukset jännittivät etukäteen lumen suhteen, aina kun ei tänne etelään meinaa lunta riittää eikä kiireisen kouluarjen ohella ehtinyt matkata Lappiin kuvailemaan. Onneksi meille kävi hyvä tuuri, kun lunta olisi riittänyt toisiinkin kuvauksiin. Kuvauspäivää edeltävä viikko oli kaunis ja aurinkoinen, ja se lupaili oikein ihanaa kuvaussäätä. Toinen kuvauksen koirakoista kävi ahkerasti harjoittelemassa ihanalla puuterilumella monena päivänä, että kuvauksissa suksi sitten luistaisi. Harjoituksilla saatiinkin jo oikein mukavaa tulosta ja kaiken piti olla hienosti suunniteltu kuvauspäivää varten.

Kuvausaamun valjetessa koettiin takaisku: sää oli aivan harmaa ja jäätävä. Kylmä tuuli piiskasi hiihtäjiä ja lumikin oli muuttunut sään ensin lämmetessä ja uudestaan pakastuessa kovaksi ja erittäin liukkaaksi. Kuvauksen karvaisia jäseniä sää ei kuitenkaan näyttänyt vaivaavan lainkaan, joten muun porukan ei auttanut kuin purra hammasta ja antaa mennä!

Valtasimme kuvausporukkamme kanssa erään Viikin pelloista ja saimme ohikulkevilta lenkkeilijöiltä uteliaiden katseiden lisäksi tsemppaavia ylöspäin olevia peukkuja. Olihan se show hiihtää kahden erittäin vilkkaan koiran kanssa ja apujoukkoina olevat tytöt juoksivat perässämme talvitakkeja kuljettaen. Päähenkilöinä kuvauksissa olivat 1,5-vuotias labradorinnoutaja Zara sekä 3-vuotias belgianpaimenkoira tervueren Kiukku. Zara ehti treenata hiihtoa varten muutamia kertoja, mutta Kiukulle kuvaushiihto oli vasta toinen elämässään. Kaikista olosuhteiden haasteista huolimatta kuvaukset saatiin nopeasti päätökseen ja ihanan vauhdikkaita kuvia ne olivatkin! Kaatumisilta ei liukkaan lumen takia todellakaan vältytty, mutta niistäkin selvittiin vain mustelmilla ja isoilla nauruilla. Myös kuvaajan suoritus oli huikea. Hän kun joutui istumaan hangessa koko kuvausten ajan eikä tämä keikka ollut mitenkään helpoimmasta päästä. Hyvän kuvan nappaamiseen ei ollut aikaa kuin sekunnin murto-osia, ennen kuin hiihtäjä tai koira oli taas päällään hangessa.

Kuvausten jälkeen tulikuuma suihku, monta kuppia lämmintä juotavaa, paksut villasukat ja kunnon peitto auttoivat siihen, ettei kumpikaan hiihtäjistä saanut edes flunssaa! Kaiken kaikkiaan ikimuistettava päivä, jota oli ilo tehdä yhteistä hyvää varten.

Kuvaustiimi päätti antaa muutamia ohjeita, miten koiraa voi kouluttaa yhteisiä hiihtolenkkejä varten:

- Hiihtäessä monen tasapaino ei ole lähelläkään sitä, mitä se on kengät jalassa, joten opetustuokiot kannattaa aloittaa ilman suksia. Joillakin koirilla on luontainen tarve kävellä ihmisen edellä, jolloin opettaminen on yleensä nopeampaa. Aluksi kannattaa tehdä kävelylenkkejä koira valjaissa ja kiinnittää se hyvällä ja tukevalla vetovyöllä ohjaajan vyötärölle. Näin koira oppii, että sille voi tulla osa ohjaajan painosta itselleen vedettäväksi. Näin kävelyvaiheessa kannattaa aloittaa myös suuntakäskyjen opettaminen. Jokaisessa risteyksessä kertoo koiralle ”vasen” tai ”oikea” ja näyttää kädellä samalla oikeaan suuntaan. Aluksi koiralla ei tietenkään ole hajuakaan mitä se perässä vedettävä siellä huitoo, mutta pikku hiljaa sanat ja käsimerkit tulevat tutuiksi.

- Koiralle kannattaa opettaa vetoa varten oma käsky. Käskyn opettamista voi tehdä lenkkeilyn lisäksi esimerkiksi niin, että pyytää avustajaa n. 50-100m päähän koiralle mieluisan lelun tai namin kanssa ja koirakko juoksee yhdessä palkan luokse. Koira oppii yleensä nopeasti, että juoksemalla kovaa vauhtia palkkaa kohti se myös saa sen. Näin tähän voi pikku hiljaa liittää käskyn mukaan (esimerkiksi ”veto” tms. omaan suuhun sopiva). Ohjaajan kannattaa alkaa myös jättäytymään koiran taakse niin, että koira tottuu myös siihen että ohjaaja kulkee perässä. Tällä tavoin voi saada myös sellaisen koiran innostumaan vetohommista, joka ei muuten koskaan kulje ohjaajan edellä.

- Sitten kun se ensilumi pärähtää maahan ja on hirveä halu kokeilemaan hiihtämistä koiran kanssa, kannattaa huomioida vielä pari juttua! Ennen suksien kiinnittämistä kannattaa käydä koiran kanssa pieni kävely, jossa se saa tehdä asiansa ja lämmitellä lihaksiaan. Esimerkiksi kalenterissa poseeraava Zara lähtee hiihtolenkillä käskystä niin kovaa liikkeelle, että sitä ei enää lämmittelyksi voi kutsua. Ja ensimmäisestä lenkistä ei kannata suunnitella maailman pisintä. Ihan vaikka kilometrin mittainen aloittelu voi tuntua jo suurelta selviytymiseltä! Vetäminen on myöskin koiralle todella raskasta, joten ei kannata vetää koiraa ihan piippuun ekalla lenkillä, että se haluaa lähteä sinne myös tulevaisuudessa. Ja rauhallista loppulämmittelyä ei saa unohtaa koira eikä ohjaaja!

Mukavia hiihtoja kaikille koirakoille!

Janita Lauri


SYYSKUU


Alkuperäinen visio syyskuun kuvasta oli kuva lampaiden kanssa auringonkukkapellolla, mutta sellaisen kuvauspaikan löytäminen olisi ollut melkoinen haaste. Päädyimme siis vaan poimimaan auringonkukkia somisteeksi kuvaan. Syyskuun kuva kuvattiin elokuun loppupuolella, kun loputkin kuvaustiimin jäsenet olivat palailleet kesän vietosta Helsinkiin. Meitä oli suunnitellusti kuvassa kolme: Reetta, Marie ja minä, kuvaajana toimi Milla, niin kuin kaikissa muissakin kalenterin kuvissa ja avustajana meillä kuvauksissa oli mukana Teea. Kuvauspäivä alkoi laittautumisella kerhohuone Kuopiossa. Kaikki meikkasivat itse luonnollisen perusmeikin ja Marie taiteili meille upeat sivuletit kädenkäänteessä. Olimme sopineet vaatetukseksi mustat urheilurintsikat ja mustat shortsit, jotta vaatteiden värit eivät veisi huomiota auringonkukilta.

Seuravaksi suuntasimme autot kohti Haltialan tilaa, jossa alun perin kuvaukset oli tarkoitus suorittaa. Meitä jännitti ajomatkalla, oliko auringonkukkia enää jäljellä näin myöhään lämpimän kesän jäljiltä. Onneksi pian tilalle päästyämme kuitenkin selvisi, että auringonkukkia oli vielä jäänyt meillekin. Niinpä kävimme poimimassa saksien kanssa kunnon kimput kukkia kuvaa varten. Haltialan tilalla lampaiden kuvaaminen ei kuitenkaan onnistunut alkuperäisesti suunnitellulla tavalla, sillä ne oli siirretty emolehmien kanssa samalle laitumelle. Meidän oli siis keksittävä nopeasti jokin varasuunnitelma.

Saimme Haltialan tilan työntekijältä vihiä, että meidän kannattaisi kysyä, pääsisimmekö Viikin Opetus- ja tutkimustilalle kuvaamaan. Soitimme Opetus- ja tutkimustilasta vastaavalle henkilölle, jonka kanssa sovittiin kuvaukset varsin mutkattomasti. Olimme helpottuneita, että löysimme uuden kuvauspaikan niin helposti ja vielä samana päivänä! Ajelimme Haltialan tilalta auringonkukat kyydissä suoraan Viikkiin ja suuntasimme kuvausryhmän kanssa kohti hieholaidunta.

Viikin opetus- ja tutkimustilan hiehot olivat suurimmalta osin ayshire-rotuisia 1-2 -vuotiaita hiehoja. Laumaan mukaan mahtui myös erikoisempia rotuja, kuten suomenkarjaa. Hiehoja ei paljon tarvinnut kuviin houkutella, sillä ne olivat aika sosiaalisia tapauksia. Koko lauma nimittäin tuli heti tervehtimään meitä ja kuvauksissa emme karhean kielen lipaisuilta säästyneet. Kuvat olivat mielestämme hyvin onnistuneita ja niistä välittyi iloinen tunnelma.

Mari Kankaanpää


HELMIKUU


Kissat ovat veikeitä eläimiä, jotka jaksavat ilahduttaa omistajiaan päivästä toiseen erilaisilla hassun hauskoilla kommelluksilla. Varsinkin näin Halloweenin aikaan olen itsekin päässyt todistamaan mitä mielenkiintoisimpia yllätyksiä pimeyden vallitessa ulkona lähestulkoon kellon ympäri. Öisin saatan herätä kummallisiin kurahduksiin, joita seuraa veret seisauttava tömähdys tai muu oletetusti vähintään 50-kiloisen otuksen aiheuttama mekastus. Meillä myös matot vaihtavat mystisesti paikkaa, vaikka asettelisin ne päivittäin täydelliseen ojennukseen. Viimeisimmät kauhunhetkeni koin tänä aamuna, kun kesken seesteisen aamukahvittelun näin silmäkulmastani, kuinka toinen näistä ihanista veijareista pyyhkii pyllyään olohuoneen mattoon. Hätä oli ymmärrettävästi suuri, sillä pieni pökäle oli tarttunut karvaotuksen takapuoleen.

Todellisuudessa nämä kaksi kanssani asustavaa riiviötä ovat oikeita mussukoita. Nytkin tätä juttua kirjoittaessani kissani Nala kehrää tyytyväisenä vuoroin sylissäni ja vuoroin olkapäälläni. Toinen kissaystäväni Kiara eli tutummin Kiksu änkesi juuri työpöytäni laatikkoon, kun ei mahtunutkaan syliin. Tätä rauhaa ei tosin kauaa kestänyt, kun päätön säntäily ja (luonnollisesti keskelle olohuonetta sijoitetussa) pahvilaatikossa temmellys jo alkoikin. Myös ikkunan ohi lentelevät pikkulinnut herättivät Nalassa kutkuttavaa jännitystä. Suomen luonnon helpotukseksi tämän pienen pedon ja lintujen välissä oli pari kerrosta lasia, jotta Nala voi pitäytyä vähän vähemmän vahinkoa aiheuttavissa saalistuksen muodoissa täällä turvallisissa sisätiloissa.

Nala ja Kiara ovat molemmat hieman yli 2-vuotiaita maatiaiskissoja. Kiksu on löytökissa Kauhavalta; se on pelastettu ihan pienenä rääpäleenä yhdessä sisarustensa kanssa ympäristöstä, jossa domestikoituneiden kissaystäviemme ei pitäisi joutua selviytymään. Nala on hieman paremmista lähtökohdista, mutta sekin päätyi minulle siten, ettei ensimmäinen koti jostain syystä voinutkaan pitää sitä itsellään. Onneksi näin kävi, sillä Nalasta ja Kiarasta on tullut ylimmät ystävykset, jotka vuoroin jahtaavat toisiaan ympäri asuntoa ja vuoroin pesevät toistensa korvantaustat puhtaiksi.

Niin minulle kuin muillekin kuvaustiimiimme kuuluneille opiskelutovereilleni kissojen hyvinvointi on erityisen lähellä sydäntä. Halusimme helmikuun kissa-aiheiseen kuvaan jotain sellaista aitoa yhdessä tekemistä, joka mahdollisesti motivoisi kissanomistajia aktivoimaan karvaisia ystäviään entistäkin enemmän. Omistajan ja kissan välinen suhde lujittuu, kun lemmikki saa esimerkiksi temppujen tekemisen tai leikkimisen lomassa positiivisia kokemuksia ihmisen kanssa touhuamisesta. Kissat myös pysyvät puuhakkaina, kun niille tarjotaan monipuolisesti erilaisia virikkeitä. Aktiivinen kissa on onnellinen.

Näiden ajatusten ympärille rakentui helmikuun Vetladies-kuva. Minä ja kuvassa toisena ihmismallina esiintyvä opiskelutoverini Neea vähensimme vaatetta vetäen kuitenkin talvisen ajankohdan mukaisesti villasukat jalkoihimme, vaikka todellisuudessa elettiinkin vasta syys-lokakuun vaihdetta. Neea ja Nala löysivät nopeasti yhteisen sävelen leluhuiskun parista, ja Nala säntäilikin höyhenten perässä kuin viimeistä päivää. Pieni Kiara suhtautuu uusiin tilanteisiin hieman varauksellisemmin, ja erityisesti iso kahiseva heijastin herätti alkuun epäilyksiä. Herkullisen kinkun voimalla Kiksukin sai kerättyä rohkeutensa ja poseerattua kameran edessä esittäen oman bravuurinsa eli Kurre-tempun.

Vaikka Nalaa rupesikin jo loppua kohti leikkiminen uuvuttamaan, ja Kiksu taas paljasti hieman ujomman puolensa, olimme silti kaikki lopputulokseen tyytyväisiä. Mielestäni tärkeintä oli, että kuvaukset onnistuivat aiheuttamatta kissoille suurempaa stressiä, kun toteutus tapahtui tutussa kotiympäristössä eikä kuvaan otettu vieraita eläimiä. Sen verran rankkaa mallina oleminen taisi kuitenkin olla, että kuvausten jälkeen meillä vietettiin harvinaisen rauhallinen ilta ja yö.

Kiitokset vielä taitavalle kuvaajallemme Millalle, kuvausassistentille Teealle, kanssani poseeranneelle Neealle sekä kampauksista vastanneelle Elinalle - oli ilo toteuttaa tätä kuvaa teidän hauskassa seurassanne!

Laura Kankainen


ELOKUU


Kuvassa esiintyvät allekirjoittanut eli Sini, Emilia ja Viivi, sekä pääosassa minun hevoseni, 15-vuotias tamma Edera eli Elli ja Viivin 18-vuotias ruuna Osram eli Masse. Meillä kävi hyvä tuuri, kun omat hevosemme sopivat luonteiltaan kuvaan. Massesta tiedettiin, että se oli uinut ennenkin ja nautti vedessä leikkimisestä. Ellistä tiesin myös, että saisin sen kyllä veteen, sillä se on ollut kenttähevonen ja olen sillä itsekin vesiesteissä kahlaillut.

Kuvauspaikaksi valittiin Eriksnäsin ranta. Ihanan kuuma kesä ja myöhäinen ajankohta olivat tehneet monista muista lähialueen vesistöistä mahdottomia sinilevän takia. Eriksnäsissä ei kuitenkaan levää ollut juuri laisinkaan ja ranta on nopeasti syvenevä, mikä tietysti helpotti osaltaan kuvaajan tehtävää. Lähes mitättömänä sivuseikkana on mainittava, että kyseessä on melko vilkkaasti moottoriveneiden liikennöimä ranta ja paikalle oli kuvausten aikaan siunaantunut useita kalastajia ja joku lapsiperhekin uimaan. Mehän emme tietenkään moista haastetta pelänneet.

Tässä kuvassa haluttiin sitä loppukesän auringonlaskujen tunnelmaa, joten kuvauksetkin piti luonnollisesti ajoittaa iltaan. Itse tulin hevoseni kanssa paikalle melko hyvissä ajoin, sillä halusin tutustua paikkaan rauhassa ja testata veteen menoa. Kävimme ratsun kanssa ensin taluttaen katsastamassa paikan ja sitten heitin satulan selkään. Ajattelin ensin varmistaa satulan kanssa, että saan Ellin varmasti vesille, ennen kuin alan pelleillä ilman satulaa.

Emilia tuli myös ajoissa ja siinä sitten kannusti minut riisumaan satulan ja viemään Ellin kunnolla uimaan. Tässä kohtaa iski tosissaan tajuntaan se, että vaikka tiesin hevoseni kyllä menevän veteen, en ollut koskaan uittanut sitä. Noh, turvaköysi kaulan ympärille ja ulapalle. Onneksi Eriksnäsin ranta oli varsin jyrkkä, joten pitkää matkaa ei tarvinnut kävellä ennen kuin hevonen vajosi uimaan. Kurssi vaihtui jyrkästi kohti rantaa ja Elli kauhoi itsensä kohtalaisen teatraalisesti rantaan. Sain kuin sainkin itseni pidettyä kyydissä, vaikka näin itseni jo makaamassa rantaviivalla. Tämä koko touhu tietysti hieman huvitti paikallisia kalastajasetiä…

Viivi saapui oman hevosensa kanssa paikalle juuri kun valo alkoi olla sopiva. Äkkiä suitset päähän ja vähän suojaa jalkaan, tyttö uima-asuun ja rantaan. Masse polskutteli iloisesti mereen ja Viivi uskaltautui sen kanssa myös pienelle uimakierrokselle. Kokeneena uimarina Masse meni korvat tötteröllä kuin virtahepo. Emilia kävi myös Massen kanssa ensin yksin pienellä kierroksella, ennen kuin molemmat leidit kiipesivät kyytiin. Sekin oli kyllä oma shownsa, miten saada kaksi Vetladya saman hevosen selkään ilman kunnollista jakkaraa. Onneksi rannassa oli iso kivi!

Kuvaus sujui kohtalaisesti. Masse loiskutteli etujalallaan vettä ympäriinsä väsymättä touhuun laisinkaan. Elli, joka ei ollut toipua omasta uintikokemuksestaan, oli järkyttynyt moisesta roiskimisesta. Hevoset eivät onneksi kuitenkaan järjestäneet mitään suurta ongelmaa, vaikka niiden paikallaan pysyminen olikin vaihtelevaa. Kavioiden alla liukuva hiekka ja rantavedessä olevat kivet antoivat pientä vastusta, mutta ei mitään, mistä ei olisi hyvällä huumorilla ja yhteishengellä selvitty.

Onneksi kuvaukset saatiin melko ripeällä tahdilla purkkiin, sillä uimaan tullut lapsiperhe oli tuonut mukanaan rantapallon! Se oli kuvausten kylmähermoisimmalle Masselle liikaa ja vanhan herran sydämenlyönnit olivat melkein kuultavissa. Masse ja Viivi pääsivät kuitenkin lopulta turvallisesti takaisin rantaan, ja ratsastimme Viivin kanssa hevoset takaisin trailereille. Hevoset lastattiin omiin koppeihinsa ja minä, Emilia ja Viivi saimme vaatteet päällemme. Ei sillä, ettäkö kenenkään olisi tarvinnut palella. Ilta oli erittäin lämmin ja kesä oli lämmittänyt myös meriveden.

Tämä oli yksi sellainen kesäilta, jota tuskin unohdan koskaan. Eivätkä varmaan ihan hetkeen unohda ne kalastajatkaan!

Kesäisin terveisin, Sini ja Elli


MAALISKUU


Maaliskuun kuvassa teemana oli jooga kilvellisen pienen eläinystävän, Tylppä-kilpikonnan, kanssa. Annetaanpa Tylpän esittäytyä ihan itse:

”Heippa kaikille! Minä olen Tylppä, koko nimeltäni Tyyni-Lyyli Kassiopeia the Kille Kilpinen. Olen vajaa parikymppinen maakilpikonna mallia kreikankilpikonna ja toisin kuin nimestäni voisi päätellä olen hyvin miehinen ja parisuhteissani aktiivinen nuorimies. Kotona minulla on vaimo Pikkis, jonka kanssa harrastamme rapsuttelua lämpölampun alla, juoksulenkkejä pitkin asuntoa ja satunnaisia kiukkukähinöitä.

Kuvauspäivään valmistauduin mukavalla kylvyllä kera hammasharjalla rapsuttelun. Mukaan matkaan ihminen pakkasi minulle voikukan lehtiä, joiden päälle luonnollisesti pissasin. Unisportin vastaanotolla oleville naisille heitin pienet nyökkäilyt ja sain osakseni ihastelevia (hämmentyneitä) katseita. Kuvauskohteena toiminut sali oli suuri ja olisin mielelläni vetänyt pienet lenkit, mutta jostain syystä päädyin aina takaisin joogamatolle törröttämään. Teleporttasin ilmeisesti, kaikkea sitä. Kuvaukset sujuivat hyvin, tosin olisin halunnut tutkia kameraa hieman lähempää mikä teki kuvaajan työstä kuulemma jokseenkin hankalaa. Kuvista tuli ilmeisen hienoja. En yhtään ihmettele, olenhan varsin kuuma konna.

Kuvauspäivän päätteeksi ajelimme kohti kotia ja vetäisin autossa pienet tirsat. Perillä kiusasin hetken koiraa ja rauhoituin sitten Pikkiksen viereen lämpölampun alle. Ihminen siivosi pissaisia voikukanlehtiä kuljetuskopastani.”

Kuvausmiljöönä toimi siis keväisen iltapäiväauringon valaisema UniSportin liikuntasali Espoon Otaniemessä. Kyseessä oli muutenkin kaunis, lämmin ja rauhallinen kevätpäivä. Ehdin itse hieman ihastella viihtyisän oloista Otarantaa ennen kuin muu kuvaustiimi oli vielä ennättänyt paikan päälle. Kuvauspaikalle meitä saapui viisi henkilöä. Kuvassa esiintyjän eli itseni lisäksi läsnä oli tietenkin kuvaaja Milla ja kolme muuta ihanaa assistenttia Elina, Teea sekä Tylpän ihminen Viivi.

Itse kuvaaminen poikkesi varmasti monesta muusta kalenterimme kuvauksesta. Kuvaaminen tapahtui sisällä, joten esimerkiksi lämpötilassa ei ollut moittimista. Heti saliin päästyämme, huomasimme yhden nurkkauksen olevan erityisen potentiaalinen kuvauspaikaksi. Taustan punainen tiiliseinä ja harmaa lattia loivat sopivan neutraalin taustan, josta pieni kilpikonnakin voisi hyvin erottua. Pisteeksi i:n päälle asettelimme alustaksi oranssin joogamaton, jolta Tylppää ei voisi olla erottamatta. Valoa tulvi kuvauspaikalle viereiseltä suurten ikkunoiden täyttämältä seinältä.

Kun kuvauspaikka oli rajattu, tuli hieman vielä tutkiskella kuvakulmaa ja joogamaton asettelua. Tässä vaiheessa asettauduin myös itse joogamatolle. Kuvaaminen meni lopulta suurin piirtein niin, että pysyttelin itse valitussa jooga-asennossa samalla, kun assistentti kävi aina uudestaan asettelemassa Tylpän viereeni joogamatolle. Tylppä oli nimittäin varsin aktiivisella päällä ja lähti mielellään aina käppäilemään pois kohdasta, johon hänet aseteltiin.

Jooga-asennossa pysyttely oli vähemmän haastavaa kuin olin ajatellut. Vasta kuvausten loputtua huomasin, että olo oli hieman toispuoleinen. Tämä kuitenkin tasaantui, kun sai vastakkaistakin puolta hieman enemmän venytettyä. Yllättävänkin vikkeläliikkeisen Tylpän aktiivisuus auttoi lopulta melkoisesti potentiaalisten otosten valinnassa. Sellaisia kuvia oli nimittäin suhteessa melko vähän, joissa Tylppä ei vielä ollut kerennyt karata kuvauspaikalta. Muistan kuvauspäivän sekä mukavana ja mielenkiintoisena kokemuksena että kivana pienenä yhdessä tekemisen projektina.


Meeri Kettunen & Viivi Parma (Tylpän esittely)


KESÄKUU


Alun perin meidän kuukautemme kuva oli tarkoitus olla yhteishyppy koirien kanssa laiturilta veteen. Kuvasta voi saadakin jo hienon vision aikaiseksi, mutta toteutus toi haasteensa. Mistä löytäisimme laiturin? Kenellä on koiria, jotka hyppäisivät veteen? Keneltä lainaisimme venettä, jolla kuvaaja voi soutaa laiturin eteen? Päätimme luopua ideasta jo ensimmäisen kysymyksen kohdalla. Sopiva kuvauspaikka olikin ehkä suurin haasteemme. Onneksi kurssillamme on WhatsApp keskusteluryhmä, josta saimme useampia ehdotuksia rannoista, joihin koirien kanssa on mahdollista mennä. Valitsimme niistä yhden, järvenrannan, joka sijaitsi metsän reunalla. Kävimme kuvausporukkaan kuuluvan Varpun ja koirani Lukan kanssa katsomassa rantaa etukäteen kuvausta edeltävänä päivänä.

Puolen tunnin ajomatkan jälkeen saavuimme metsän laitaan hiljaiselle parkkipaikalle, jonka reunasta lähti polku. Seurasimme sitä karttaa apuna käyttäen ja pian saavuimmekin kalliolle, joka päättyi kirkkaaseen järveen. Paikka oli juuri täydellinen kuvausta varten.

Seuraavana päivänä koko kuvausporukka saapui paikalle. Pääsimme esittelemään kalliorannan kuvaan osallistuville Sofialle ja Pilville sekä kuvaajille Millalle ja Teealle. Lisäksi Sofian ja Pilvin mukana saapuivat koirat Hertta ja Mey. Onneksemme kaikki koirat tulivat hyvin toimeen keskenään tai ainakin herrasmies Luka oli tyytyväinen, kun kuvauksiin osallistui vain tyttökoiria. Toinen onnenpotkumme oli mahtava sää: aurinko paistoi ja taivas oli lähes pilvetön. Heti alkuun laittautumisen yhteydessä keskustelimme kuvausten kulusta. Sovimme, että pidämme kuvissa hauskaa ja emme niinkään keskity kameraan, jotta naurumme olisi mahdollisimman aitoa ja tunnetilamme välittyisi katsojille.

Kuvausten aikana keskittyminen kohdistuikin lähinnä koiriin. Metsän koluaminen osoittautuikin paljon mielenkiintoisammaksi kuin vedessä pärskiminen. Poikkeuksena oli Mey, joka suorastaan nautti olla kuvattavana ja istui paikallaan kuin ammattilainen. Sen sijaan Lukan mielestä oli hauskempaa juosta varastetun kepin kanssa pitkin ja poikin. Nuorukaisen Hertan mielestä vesi oli jännittävää ja sitä oli mukavampi tutkia pienen välimatkan päästä. Kuluikin useampi hetki ennen kuin saimme loputkin karvakuonot pitkäjänteisen Meyn lisäksi kuvaan.

Kuvausten jälkeen nautimme vielä hetken lämpimästä kesäpäivästä ja upeasta rannasta. Ensimmäisinä viikonlopun viettoon lähtivät kuvaajat ja pian mekin väsyneiden koirien kanssa käänsimme nokkamme kohti polkua. Päästyämme parkkipaikalle päätimme yhteistuumin hakea läheisestä marketista jäätelöt onnistuneiden kuvausten ja ensimmäisten kesähelteiden kunniaksi.

Unna Posti


Kuvan koirien esittelyt

Luka

Luka on leikkisä viisivuotias shetlanninlammaskoira, jonka lempipuuhiin kuuluvat metsässä juoksentelu ja agility. Viime aikoina Luka on viettänyt päiviään kotikonnuilla Lapissa ja osallistunut jopa metsästysretkille. Agilityssä Lukan valtteja ovat pieni koko ja ketteryys, mutta silti kilpailu-ura on jäänyt lyhyeksi. Kisapaikan hajut ja muut osanottajat tuntuvat kiinnostavan tätä koiraa enemmän kuin onnistuneista suorituksista saatavat tittelit. Vaikkei Luka ole saanutkaan arvostusta kilpailurintamalla, on hän ansioitunut omistajansa päivän piristämisessä.

Lukan omistaja Unna


Hertta

Hertta on vuoden ikäinen portugalinvesikoira, joka on täynnä energiaa ja iloista kujeilua. Hertta rakastaa keppejä (ja omistajan kenkiä) yli kaiken, ja rodunomaisesti vesi on yksi lempielementtejä. Hertta harrastaa rally-tokoa säännöllisen epäsäännöllisesti, ja myös tallielämä ja hevoset ovat iso osa Hertan elämää. Lämmin katse ja vielä lämpimämpi sydän tekevät Hertasta täydellisen ystävän, jonka kanssa jakaa arki.

Hertan omistaja Sofia


Mey

Mey on 7 vuotias schipperke eli tutummin tunnettu laivakoira -rotuinen koira. Mey on kuvauksellinen koira ja jaksaa poseerata pitkiäkin aikoja. Kuvauksissa muut koirat juoksivat ympäri kuvauspaikkaa, mutta Mey istui kiltisti paikallaan ja katsoi kameraan. Luonteeltaan Mey on rauhallinen ja rakastaa olla ihmisten lähellä. Hänet tunnetaan kotipiirissä lempinimellä Söpö.

Meyn omistaja Pilvi


LOKAKUU


Oli lokakuinen sunnuntaiaamu. Vaahteranlehdet kylpivät kirkkaissa keltaisen ja punaisen sävyissä, aurinko sai kastepisarat ruohonkorsissa kimaltamaan ja pilvetön taivas loisti kirkkaan sinisenä. Tänään kuvataan Vetladies-kuvista ensimmäinen, lokakuun kuva. Olimme etukäteen puhuneet, että ruska toimisi kuukauden teemana – ilmiön ajankohta kuitenkin vaihtelee vuosittain sen verran, että paras oli napata otos jo syksyllä 2017, jotta kalenteri saataisiin varmasti ajoissa myyntiin. Meidän kuvaussessiomme siis polkaisi vuosikurssin yhteisen projektin käyntiin toden teolla.

Ihmismallien lisäksi lokakuun kuvaa pääsisivät koristamaan myös kaksi karvaisempaa poseeraajaa – labradorinnoutaja Myy ja valkoinenpaimenkoira Koda. 4-vuotias Myy hurmaa kenet tahansa sydämellisellä katseellaan sekä valokuvassa että tosimaailmassa, ja sen rakkaimpia harrastuksia ovat metsälenkkien lisäksi erilaisten temppujen treenaaminen. Kuuliaisuus voisikin olla Myyn toinen nimi, sillä se odotteli kiltisti paikkamakuulla etäämmällä mallien etsiessä sopivaa miljöötä yhdessä kuvausryhmän kanssa.

Tilanteen rauhallisuutta oli kuitenkin horjuttamassa vuoden ikäinen Koda, joka rakastaa juoksemista, uusiin kavereihin tutustumista ja metsän nuuskuttelua. Se yrittää usein tehdä tuttavuutta, vaikka toinen koira osoittaisi torjuvia merkkejä. Kaunis Myy-narttukin kiinnosti nuorta poikaa hitusen liikaa, joten aivan vierekkäin ei malleja voitu kuvaan asetella. Koda osaa kyllä myös tarvittaessa keskittyä – tosin se vaatii rauhallisen ympäristön, mitä viikkiläisen pellon reuna ei aurinkoisena päivänä lukuisten ulkoilijoiden vuoksi ollut. Herkullisten namien avulla malttoi Koda kuitenkin lopulta asettua poseeraamaan.

Sopivan aukean löydyttyä oli aika aloittaa itse kuvien napsiminen. Aurinkoinen sää lämmitti vähäpukeisia malleja mukavasti, mutta asetti omat haasteensa kuvien valaistukselle. Kuvausassistentit päätyivätkin lopulta melko fyysisiin töihin, kun tiellä olevia haavan- ja koivunrunkoja piti taivutella piiloon linssin edestä, jotta valonsäteet saatiin osumaan juuri oikeasta kulmasta.

Myöskään kameran edessä oleminen ei ollut aivan yksinkertaista, kun samaan aikaan piti vaihdella asentoa kuitenkaan juuri liikkumatta sopivasta valaisukohdasta, hallita koiraa ja saada sekin vaihtamaan hieman asentoaan, kuunnella kuvaajan ohjeita ja toimia niiden mukaan… Multitaskingia sanan varsinaisessa merkityksessä!

Lopulta kameran muistikortille saatiin kuin saatiinkin kuitenkin talteen tarpeellinen määrä onnistuneita otoksia, joista lopullinen kalenterikuva sitten valittaisiin. Vaikka syysaurinko paistoikin, olivat housut ja takki hyvin tervetulleet lämmikkeet kuvaussession päätteeksi. Varsinaisena vilukissana minun täytyi kotiin päästessäni hörppiä useampi kuppi teetä, jotta veri lähti taas kunnolla kiertämään.

Valokuvamallina toimiminen oli koirillekin väsyttävää puuhaa, ja ainakin omalla lattiallani lepäili loppuillan hyvin raukean oloinen valkoinen kaveri. Päällimmäisenä päivästä jäivät mieleen kaunis syyssää ja iloinen tunnelma, joita on hyvä muistella pimeinä kaamosiltoina.

Sanni Mustajoki

© 2018 Vetladies. Kaikki oikeudet pidätetään.

IMG_20181025_135203
banneri